Olen viime aikoina pohtinut sitä, kuinka monenlaisia tapoja on sisustaa ja mikä rikkaus se on. Syitä pohdintoihini lienee muun muassa Habitare ja trendit, sekä niiden laukaisema  joka vuotinen kiivas keskustelu trendien puolesta ja vastaan. Olen myös törmännyt kiinnostaviin blogipostauksiin aihetta liipaten, viimeisimpinä Suvin postaus sisustustyylistään ja Tiinan pohdinnaat aitouden puolesta. Sitten vielä törmäsin eilen kommenttiin, jonka esittäjä oli sitä mieltä että väreillä ja kuoseilla sisustaminen vaatii mielestään enemmän tyylitajua ja värisilmää – siis tähän iänikuiseen epähedelmälliseen värien puolesta tai vastaan keskusteluun. Tämän jälkeen ilahduin luettuani Annen kirjoituksen värien käytöstä ripauksina ja murrettuina. Olen myös katsonut Suomen Kaunein Koti -sarjaa monen muun tapaan ja olisin ehkä kaivannut vähän moninaisempia makuja tuomaristoon, vaikka nyökyttelenkin heidän näkemyksilleen useimmiten. Myös aidon designin puolesta kamppanjoiva #loveoriginal on herättänyt keskustelua siitä, mikä on kuluttajan vastuu jos ei vaikka tiedosta ostavansa jäljitelmiä. Ikea puolestaan muistuttaa että jokainen, jolla on koti on sisustaja #olensisustaja.

Kieltämättä välillä itsekin mietin millainen sisustaja oikein olen. Sisustustyylini ei ole ihan helposti lokeroitavissa, ja mietin toisinaan näyttäytyykö se jonkun toisen silmään sekavana poukkoiluna kenties. Ei niin, että antaisin tämän sen kummemmin vaikuttaa valintoihini. Näen itse oman tyylini punaisen langan tavassa valita ja yhdistellä asioita kotiini, ja mielummin jätän lokeroimasta itseäni minkään tietyn tyylin sisustajaksi. Kotonamme on uutta moderni ja klassisempaa muotoilua, antiikkia ja vintagea, Ikea-kalusteita, pohjoismaista ja italialaista designia, taidetta sekä myös ajankohtaisia poimintoja. Sävyjä on valtavasti, mutta murrettuja sellaisia suht neutraalilla skaalalla, joskus ripauksilla voimakkaampia värejä. Tyylini on tarkka mutta lavea, ja sen äärirajojen sisällä riittää mahdollisuuksia variaatioille.

Välillä innostun pitämään esillä enemmän sisustusesineitä tai rönsyileviä kukkakimppuja, sitten taas innostun pelkistämään ja maljakosta löytyykin vain yhtä kukkalajia kerrallaan, tai vaikkapa muutama trendikäs pampaheinä, koska ne näyttävät ihanan rennoilta silmissäni juuri silloin. Välillä kukka-asetelmissani on sekä kukkia että heiniä – sulassa sovussa. Myös viherkasvit ovat meille tervetulleita, olivat ne sisustusmaailmassa pinnalla tai ei – vaikka menestykseni niiden kanssa ei olekaan hääppöinen. Tekokukkia ei kotonamme ole. Juuri nyt maljakosta löytyy lumimarjan oksa.

Lukuisat vanhat esineet ja jonkun verran taidetta vanhassa talossamme tekevät kodistamme persoonallisen. Vanhaa ei ole hankittu vanhan takia, vaan peritty, sekä löydetty mieluisia asioita kirppiksiltä ja huutokaupoista. Tietysti vanhassa on silmissämme oma viehätyksensä, miksi muuten olisimme ostaneet vanhaa taloa tai pitäisimme vanhoja esineitä kotonamme. En kuitenkaan halua kotiimme liikaa vanhaa tavaraa, vaan juuri sopivina ripauksina.

Suuri osa sisustuksestamme on siis uutta, mutta silloinkin monissa tapauksissa vuosikymmeniä sitten suunniteltua, koska kyseiset designit itseä miellyttää ja uskon niiden viehätyksen säilyvän tulevaisuudessakin silmissäni. Tästä esimerkkinä sohvapöydältä löytyvä 1952 Josef Frankin suunnittelema Svenskt Tennin Bamboo kynttilänjalka, sekä Iittalan klassikko-designeja. Tästä hieman erikoisesta Svenskt Tennin kynttilänjalasta olin haaveillut jo pitkään ja ilahduin saadessani sen lahjaksi.

Yksi asia minkä puolesta jaksan aina puhua sisustamisessa (Tiinan tapaan) ovat aidot luonnonmateriaalit. Miltä asiat ja koti tuntuvat kaikkia aisteja käyttäen ei vain se, miltä sisustus näyttää. Rakastan puuta, villaa, pellavaa, puuvillaa, alpakkaa, lampaantaljoja ja cashmiria, vaikka on meillä myös joissain tekstiileissä tekokuituja. Esimerkiksi en lainkaan ymmärrä yleistä ajatusta, miksei lapsi- ja koiraperheessä voisi olla parkettia eli puulattiaa, ja mikä tekee laminaatista arjessa käytännöllisemmän. Käytetäänhän puuta monin kerroin kulutusta osakseen saavissa julkisissa tiloissakin! En ole kokenut parkettia yhtään vaikeaksi arjessa, harjattu mattalakattu pinta on hyvännäköinen vielä vuosienkin jälkeen. Puulattian voi tarvittaessa myös hioa. Puussa patina näyttää hyvältä ja kolhut hioutuvat kuin itsestään, kun taas kolhu muovissa on ja pysyy. Rakastan miltä puulattia tuntuu jalkapohjia vasten, luonnostaan lämpimältä ja rauhoittavalta. Puu tuntuu sellaiselta, miltä laadukkain muovi ei koskaan tunnu – vaikka se näyttäisi kuinka nätiltä silmään.

Vaikka trendejä silloin tällöin poimin myös omaan kotiini, sen sijaan jotkut tietyt design-esineet on omaan silmääni liian nähtyjä. Koen saaneeni niistä yliannostuksen blogien ja Instagramin kuvavirrasta, enkä voisi niitä siksi omaan kotiini kuvitella vaikka arvostankin kalusteiden designia. Se on ihan okei jos joku ajattelee samoin meillä näkyvistä design-esineistä, tai pitää kotiamme vaikkapa tylsän värittömänä blogikotina.

Trendeistä voi mielestäni saada iloa ja inspiraatiota, kuten itse koen tekevän, vaikka harmillisen usein trendeistä puhutaan negatiiviseen sävyyn, orjallisesti noudattamisesta. Olisiko jopa rohkeampaa nykyisin sanoa seuraavansa trendejä, vaarana on että saa epävarman sisustajan leiman, jonka tyyli on pahasti hakusessa?

Esimerkiksi pinnalle nousseessa kiinnostavassa japanilaisessa wabi sabissa kiehtoo keskittyminen oleelliseen pelkistämällä, ja elämän jälkien hyväksyminen esineissä, elämän annetaan näkyä ja sitä arvostetaan. Se taas on terve ilmiö kertakäyttökulttuuria vastaan ekologisemman elämäntavan puolesta.

Suosikkisuunnittelijani Ilse Crawford kehottaa miettimään sisustusta ‘integrity’ määreellä. Suomeksi sana kääntyy huonosti, mutta sisustuksen yhteydessä parhaat käännökset lienevät rehellisyys, lahjomattomuus, tinkimättömyys, suoraselkäisyys. Tätä asiaa olen pohtinut paljon viime aikoina. Viestiikö esineen muoto ja olemus luottamusta, vai näyttääkö se sutaisten tehdyltä, teennäiseltä? Toki materiaalilla on väliä, mutta kyllä muovikalustekin voi olla suoraselkäinen, kuten Vitran klassikko DSR-tuoli. Toisaalta jos kotia sisustaa sen perusteella, että ajattelee valinnoillaan saavan yleistä ihailua tai tykkäyksiä osakseen ja vaikka kaikki olisi aitoa designia, kokonaisuudesta voi tulla päälle liimattu ontto vaikutelma. Koti ei silloin vaikuta autenttiselta. Tiedättekö mitä tarkoitan?

Tärkeintä onkin mielestäni olla itselle ja mieltymyksilleen rehellinen omaa kotia laittaessa, sisustaa itseään ja perhettään varten. Viihtyäkseen ja voidakseen hyvin kotona, omaa elämäänsä varten, autenttisesti. Kokeiluista oppii, koti elää ja hioutuu ajan saatossa, niin kuin me ihmisetkin. Enhän itsekään ajattele kaikesta samalla tavalla, tai innostu samoista asioista nyt 36-vuotiaana perheellisenä aikuisena kuin vaikkapa kaksikymppisenä, vaikka samaakin on matkassa säilynyt. Koen löytäneeni tyylini matkalla itsekseni, vaikka se ei ehkä ihan tyypillinen ja tyylimääritelmiin säntillisesti mahtuva olekaan. Ehkä siitä tietää oman tyylin löytyneen, kun saa ympäristöstään sekä mielenrauhaa että virikkeitä sopivassa suhteessa, ja koti tarjoaa pohjan myös luovuudelle ja antaa tilaa uuden ajattelulla. Se voi näyttäytyä vaihtuvissa väriyhdistelmissä ja tunnelmallisissa asetelmissa, tai tilojen muuttamisessa vastaamaan paremmin kunkin hetken tarpeita – yleisilmeen pysyessä silti tunnistettavana vuodesta toiseen.

Toivoisin että sisustuskeskusteluissa ja -blogeissa olisi enemmän sijaa erilaisille tavoille sisustaa, oli ne trendikkäitä tai ei, värillisiä tai värittömiä, moderneja tai perinteisiä, kirppis-, blogi- tai design-koteja, tai jotain siltä ja väliltä. Keskustelu on hyvästä, mutta vastakkainasettelusta voisi luopua. Vai mitä mieltä te olette?

EDIT: P.s. Vielä selvennykseksi blogeissa aiheutuneeseen jatkokeskusteluun muuan ajatus. Vaikka itse en valitsisi jotain asiaa kotiini, se ei tarkoita ettenkö arvostaisi kyseistä valintaa toisen ihmisen kotona – saati että arvottaisin ihmistä tavaroidensa perusteella . Lähes jokainen joutuu tekemään kompromisseja elämässään, kuten itsekin, ja mahdollisuudet panostaa eri asioihin vaihtelevat.

Bamboo candle stick on the coffee table is from Svenskt Tenn. “Josef Frank designed this pewter and bamboo candle holder in 1952, based on an idea of Estrid Ericson’s. He created it as a tribute to the exoticism of the 1800s, which represented a longing for the unknown and the dreams of distant lands.” As described in Svenskt Tenn website.

Seuraa! Coffee Table Diary Facebook / Instagram / Bloglovin’/ Pinterest